perjantai 4. huhtikuuta 2014

Vääriä diagnooseja

Yleensä aina lääkärikäynneillä (julkisen terveydenhuollon puolella) tunnen, että minua ei oteta tosissaan. Tästä syystä menen jopa mieluummin vähän sairaana töihin kuin nöyryytettäväksi työterveyteen. Huonojen kokemusteni takia käyn todella harvoin lääkärissä ja silloinkin vain painavasta syystä, sairauspoissaoloja kertyykin vuodessa yleensä vain 0-5 päivää.

Kerran menin lääkäriin kyljen etupuolella tuntuneen todella kovan kivun vuoksi. Paineltuaan koko painollaan (!!!) kylkeäni vanhahko mieslääkäri oli sitä mieltä, että kyse oli kuntosalilla saadusta lihasvenähdyksestä. Sanoin lääkärille olevani eri mieltä diagnoosista - kyllähän minä nyt tiedän, miltä lihasvammat tuntuvat. Myöhemmin toisen lääkärissä käynnin yhteydessä otetuissa röntgenkuvissa paljastui, että minulla oli ollut kylkiluun murtuma ja luu oli kaiken lisäksi korjaantunut väärään asentoon - ettei vaan se lääkärisedän kovakourainen painelu olisi pahentanut asiaa


Toinen erityisen huono lääkärikokemukseni liittyi kovaan polvikipuun. Lääkärin mielestä vaiva ei ollut lainkaan paha. Sain kepit vain erikseen vaatimalla ja vain viikoksi (silloisessa työpaikassani jouduin kävelemään paljon portaita). Minua kehoitettiin myös jatkamaan treenejä normaaliin tapaan. Jatkoin siis saleilua ja pumppailua, vaikka välillä sattuikin vietävästi. Kuuden kuukauden kuluttua olinkin sitten leikkauspöydällä, koska eturistiside oli ihan sökönä. Pari kuukautta meni sairauslomalla. Leikannut lääkäri ihmetteli, miten olin edes pystynyt elämään polveni kanssa.

Yllä olevissa esimerkeissä pelkkä kuntosalilla käynnin mainitseminen ohjasi lääkärien ajattelua tiettyyn suuntaan eli että kyse olisi lihaskivuista, venähdyksistä tms. liikuntavammoista. Vastaavaan vähättelyyn olen törmännyt ihan perussairastelujenkin yhteydessä: vaikka lähden kesken työpäivän lääkäriin - silmissä vilisee sahalaidat, pää tuntuu halkeavan ja poskiontelutulehdusta näyttävä mittari piippaa suuria lukemia - minut passitetaan takaisin töihin 40 kilometrin päähän jne. 

Olenkin monesti miettinyt, miten jotkut ihmiset saavat sairauslomia lähes syyttä ja minä en saa julkisen terveydenhuollon puolella apua, vaikka sitä todella tarvitsisin: Enkö valita tarpeeksi? Enkö vaadi tarpeeksi? Menenkö vastaanotolle aina kun lääkärillä on huono päivä? Enkö ole tarpeeksi vakuuttava? 

5 kommenttia:

Embbe kirjoitti...

Ikävää kun sullakin on huonoja kokemuksia! Mulla on niitä lukuisia.. ei niitä lääkäreitä vaan tunnu kauheesti kiinnostavan potilaan kohtalo. Kuhan ne pääsee mahdollisimman helpolla ite niin kai ne on sit tyytyväisiä?!

Inka kirjoitti...

Tää tuntuu niin todelta välillä myös täällä. Tuntuu, että ei ne ymmärrä, että ei kukaan lääkärille huvikseen raahaudu. Onneksi lääkäreissä on poikkeuksiakin..

maiju kirjoitti...

Mä olen saanut myös diagnooseja. Sitten lääkäri on tyytyväinen kun saa tehtyä sen... ja siihen se jää. Mä jään yksin miettimään, että miten mä elän niiden diagnoosien tuomien ongelmien kanssa. Joskus tuntuu, että sun pitää itse tietää, että mitä diagnoosille pitäisi tehdä... Lääkärit etsivät syyn, mutta eivät hoida.

Sarah Suomalainen kirjoitti...

Mä olen päätynyt siihen, että itse funtsin mikä mua vaivaa. Ilmoitan sen lääkärille ja hän sitten käyttää kaiken tarmonsa osoittaakseen mun olevan väärässä. Tulee sitten tutkittua kunnolla.

Parasta hoitoa olen saanut YTHS;ssä, kun olen aikuisopiskelija. Siellä ne ottaa tämmöisen tädin vaivat tosissaan, vaikka ongelmat on aika toisenlaiset kuin nuoremmilla opiskelijoilla.

Päärynä kirjoitti...

Parhaimman peruspalvelun olen muuten itsekin saanut YTHS:ssä ;).

Nyt valmistuneena rahalla toki saa hyvää palvelua eli siis yksityiseltä - muistanpa kerran kun odotusaulassa, mulle (silloin terveelle) tuotiin peitto jaloille ja tarjottiin kaakaoa. Kalliiksi vaan tulee tuollainen paapominen….