Edellisen postauksen Anonyymin kommentiin aloittamani vastaus rönsyilikin kokonaiseksi uudeksi kilometripostaukseksi. Tässä siis vastausta ja muitakin ajatuksiani. Jaksaakohan tätä kukaan edes kokonaan lukea? Varsinkaan, kun ei ole kevennyksenä kuviakaan ;).
Blogia kirjoittaessani moni asia on kirkastunut ajatuksissani. Huomasin pian aloitettuani blogin, kuinka paljon menneet kokemukseni linkittyvät
tähän Päärynä piukaksi -remonttiini. En tajunnutkaan, kuinka syvälle mieleen niin pinnallinen asia kuin laihduttaminen
kietoutuukaan. Ajattelin, että kirjoittelen täällä simppelisti hyvin menevistä ruokailuista ja treeneistä, mutta homma ei ollutkaan niin yksinkertainen. Yht'äkkiä olikin vaikea kirjoittaa, koska en ollut ajatellut kertoa täällä henkilökohtaisemmista asioista. Niinpä olen toisinaan vähän kierrellyt ja kaarrellut ja pysynyt
pinnallisemmissa selityksissä, ja tämän takia lukijoiden on ollut joskus varmasti vaikea ymmärtää toimintaani.
Anonyymi: “Ootko
varma, että kuinka suuri osa "pahoinvoinnista" on sinun itsesi
aiheuttamaa kyseisen ongelman sijaan?
Siis kun itsetuhoinen ihminen kyllä
keksii selitykset tekemisilleen..."
Anonyymin kommentti pätee
varmaan joihinkin tapauksiin, mutta koen, että teksti ei täysin vastaa juuri tämän hetkistä
elämäntilannettani. Tänä vuonna olen tiedostaen kovasti käsitellyt itselleni vaikeita
asioita. Ne ovat aika ajoin aiheuttaneet kovaakin ahdistusta ja sivuvaikutuksia. Nyt en puhu sellaisista asioista kuin parisuhde kariutui tai työt loppuivat, vaan kuvattakoon näitä minulle osuneita ikävyyksiä siten, että ne eivät ole mitään arkipäiväisiä vastoinkäymisiä eikä tuttavapiirissäni ole vastaavia kokemuksia. Tämä nyt vain selvennökseksi siksi, ettei joku luule, että täällä syön arkisiin vastoinkäymisiin ja märehdin niitä loputtomiin. Niitäkin toki olen kokenut, mutta niistä ylipäässyt.
Nyt olen siinä vaiheessa asioiden prosessointia (terapiasta on
jo paljonkin kokemusta!!), että olen vihdoin ihan oikeasti myöntänyt itselleni,
että en ole kaikille asioille voinut mitään. Sikäli olen aiheuttanut itse itselleni pahoinvointia,
että olen käsitellyt vaikeita ja pelottaviakin asioita ja etsinyt syitä nykyisellä käyttäytymiselleni. Siinä mielessä olen ollut "itsetuhoinen", että olen tässä prosessissa joutunutkin vatvomaan ahdistavia asioita eikä kapasiteettia ole riittänyt ravintoasioihin ja treenaamiseen. Ja kyllä...sen seurauksena on yhä samanlaista pahoinvoinnin kanavointia kuin ennenkin, esimerkiksi epäterveellinen ruokavalio. Tiedän kuitenkin, että kun olen sinut asioiden kanssa, nämäkin asiat helpottavat - niin kiinteä yhteys näillä asioilla on aina ollut toisiinsa. En ole ollut mitenkään lapsuudesta asti ylipainoinen, vaan nämä ylensyöntijaksot yms. sijoittuvat täysin näihin vaikeisiin aikoihin. Monta unetonta ja itkuista yötä on takana ja tuntuukin, että kevät ja kesä on mennyt jatkuvassa väsymyksessä. Tähän vielä päälle ne tavalliset arjen sattumukset ja voin sanoa, että toisinaan olen ollut fyysisestikin niin väsynyt, että jo työpäivästä selviäminen on ollut saavutus.
Ennen syytin itseäni kaikista tapahtuneista, kaikista
tunteistani, kaikesta saamattomuudestani ja kaikista paino-ongelmistani. Hyvinä kausinani pakenin syyllisyydentunnettani esimerkiksi treenaamiseen – tuntui, että edes sen asian
pystyn itse hallitsemaan. Se hyvä olo loppui aina jossain vaiheessa, ja vanha ahdistus astui kuvioihin. Nyt vihdoin hyväksyn sen, että kaikki ei ole minun
syytäni. Minulla on oikeus olla heikko ja minulla on oikeus olla syyttämättä itseäni asioista, joihin
en ole voinut vaikuttaa. Olen vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että tapahtuneilla on
heijastuksia elämääni vielä myöhemminkin. Se on ollut yllättävän vaikeaa. Sen
kirjoittaminen, että ahmimiseni johtuu "siitä ja tästä", ei
ole ollut lopulta helppoa, koska silloin olen joutunut tunnustamaan itselleni,
että joku tapahtuma on oikeasti satuttanut minua niin paljon, että se
vaikuttaa vieläkin elämääni. Helpompaa olisi syyttää vaan itseä ja unohtaa menneet tapahtumat. Oma käteni se toki ruokaa suuhun lappaa, mutta aina asiat eivät ole niin mustavalkoisia.
Tätä voi olla ehkä vaikea ymmärtää, mutta se että etsin
vuosikausia syytä ongelmiini itsestäni, olikin tosiasioiden kieltämistä, ja se
että nyt vihdoin myönnän, että syy tiettyihin vaikeuksiini onkin muualla, on tosiasioiden myöntämistä. Erilaisista vastoinkäymisistä selviäminen, ja niiden
vaikutukset riippuvat suuresti itse asioista, henkilön persoonasta,
tukiverkosta, muusta elämästä yms. Itse olen oppinut, että kokemusteni jälkeen en enää lähde yleistämään
kenenkään tilanteita. En voi ajatella edes, että saman kokeneena tiedän, miten
joku muu kokee asian. Jotkut saavat vastoinkäymisistä lisävoimaa, mutta itse kuulun niihin, joille asioista selviäminen ei ole niin helppoa. Joillekin riittää, että unohtaa asiat ja jatkaa elämäänsä. Itse koitin sitä, totesin tavan toimimattomaksi, ja nyt sitten olen kokeillut toista reittiä, mikä on hyvin raskas, koska se vaatii niin paljon itsetutkiskelua. Oma tukiverkkonikin on ollut kovin "reikäinen" eli olen joutunut pärjäämään asioiden kanssa pitkältikin täysin yksin. Kaikesta huolimatta olen nyt paremmalla tiellä kuin viime syksynä, kun treeni kulki - silloin olin päättänyt olla ajattelematta asioita ja keskittyä muuhun, ja kuten huomattiin lopulta tuli seinä vastaan.
Anonyyymi: "Varmaan ihan
hyvä unohtaa elämäntapamuutos hetkeksi, mutta sen sijaan lähestyä ongelmaa eri
näkövinkkelistä.
Laihdutus yleensä epäonnistuu, jos pakenee ongelmia perse
edellä puuhun tyylisesti...
Suosittelisin terapiaa tai muuta keskusteluapua
ikävän tilanteen keskellä.”
Tämä on aivan totta. Olen tosiaan jo askeleen edelläkin Anonyymin neuvoja eli terapioitu on, analysoitu on, ja koen, että mieli alkaa pikkuhiljaa olemaan kasassa
eli että alan olemaan sinut itseni kanssa ja ikään kuin loppusuoralla
tiettyjen asioiden käsittelyssä – saamastani keskusteluavusta on ollut hyötyä, ja
sitä en enää tällä hetkellä tarvitse (eikä minulel ole suoraan sanottuna varaa siihen). Perse edellä puuhun meno tarkoitti kohdallani tuota treenamista asioiden unohtamiseksi, sitä että täytin elämäni kontrollilla, jotta aikaa ei jäänyt ajatusten käsittelemiseen. Enää en lähde sille tielle, että alan etsimään itsestäni syitä. Painonnoususta
huolimatta alan pikku hiljaa tuntemaan itseni koko ajan vahvemmaksi henkisellä puolella. Se, että voin jatkaa elämääni, on edellyttänyt sisään päin kääntymistä, sitä että en etsi syitä ainostaan itsestäni ja nyt ihan sen että ulkoisen kuoreni sijaan olen keskittynyt sisuksiini. Tähän mennessä olen tuntenut hirvittävää vihaa sisälläni lihomisestani, koska sillä on niin suora yhteys aiempiin kokemuksiini ja ahdistukseeni. Nyt ensi kerran tunnen, että pystyn jo hyväksymään kroppani omaksi, vaikka se ei näytäkään ulos päin sellaiselta kuin haluaisin. Lopullinen oivallus on tullut ihan tässä viimeisen kuukauden aikana.
Tässä vaiheessa on kuvioihin tullut myös motivaatio-ongelma. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jatkan tätä pinnallisempaa projektia, kun olen siihen valmis ja kun se ei tunnu pakkopullalta. Vaikka jatkossa kirjoitan pinnallisista asioista, taustallani tulee aina olemaan menneisyyteni, mutta koitan olla sitä kauhesti enää tuomatta teksteihini. Tämä olkoon nyt ainut avautumiseni tästä aiheesta. Ehkä tämä hieman avasi ajatusmaailmaani.
