sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pääkopan tyhjennystä


Edellisen postauksen Anonyymin kommentiin aloittamani vastaus rönsyilikin kokonaiseksi uudeksi kilometripostaukseksi. Tässä siis vastausta ja muitakin ajatuksiani. Jaksaakohan tätä kukaan edes kokonaan lukea? Varsinkaan, kun ei ole kevennyksenä kuviakaan ;).

Blogia kirjoittaessani moni asia on kirkastunut ajatuksissani. Huomasin pian aloitettuani blogin, kuinka paljon menneet kokemukseni linkittyvät tähän Päärynä piukaksi -remonttiini. En tajunnutkaan, kuinka syvälle mieleen niin pinnallinen asia kuin laihduttaminen kietoutuukaan. Ajattelin, että kirjoittelen täällä simppelisti hyvin menevistä ruokailuista ja treeneistä, mutta homma ei ollutkaan niin yksinkertainen. Yht'äkkiä olikin vaikea kirjoittaa, koska en ollut ajatellut kertoa täällä henkilökohtaisemmista asioista. Niinpä olen toisinaan vähän kierrellyt ja kaarrellut ja pysynyt pinnallisemmissa selityksissä, ja tämän takia lukijoiden on ollut joskus varmasti vaikea ymmärtää toimintaani.

Anonyymi: “Ootko varma, että kuinka suuri osa "pahoinvoinnista" on sinun itsesi aiheuttamaa kyseisen ongelman sijaan?
 Siis kun itsetuhoinen ihminen kyllä keksii selitykset tekemisilleen..."



Anonyymin kommentti pätee varmaan joihinkin tapauksiin, mutta koen, että teksti ei täysin vastaa juuri tämän hetkistä elämäntilannettani. Tänä vuonna olen tiedostaen kovasti käsitellyt itselleni vaikeita asioita. Ne ovat aika ajoin aiheuttaneet kovaakin ahdistusta ja sivuvaikutuksia. Nyt en puhu sellaisista asioista kuin parisuhde kariutui tai työt loppuivat, vaan kuvattakoon näitä minulle osuneita ikävyyksiä siten, että ne eivät ole mitään arkipäiväisiä vastoinkäymisiä eikä tuttavapiirissäni ole vastaavia kokemuksia. Tämä nyt vain selvennökseksi siksi, ettei joku luule, että täällä syön arkisiin vastoinkäymisiin ja märehdin niitä loputtomiin. Niitäkin toki olen kokenut, mutta niistä ylipäässyt.

Nyt olen siinä vaiheessa asioiden prosessointia (terapiasta on jo paljonkin kokemusta!!), että olen vihdoin ihan oikeasti myöntänyt itselleni, että en ole kaikille asioille voinut mitään. Sikäli olen aiheuttanut itse itselleni pahoinvointia, että olen käsitellyt vaikeita ja pelottaviakin asioita ja etsinyt syitä nykyisellä käyttäytymiselleni. Siinä mielessä olen ollut "itsetuhoinen", että olen tässä prosessissa joutunutkin vatvomaan ahdistavia asioita eikä kapasiteettia ole riittänyt ravintoasioihin ja treenaamiseen. Ja kyllä...sen seurauksena on yhä samanlaista pahoinvoinnin kanavointia kuin ennenkin, esimerkiksi epäterveellinen ruokavalio. Tiedän kuitenkin, että kun olen sinut asioiden kanssa, nämäkin asiat helpottavat - niin kiinteä yhteys näillä asioilla on aina ollut toisiinsa. En ole ollut mitenkään lapsuudesta asti ylipainoinen, vaan nämä ylensyöntijaksot yms. sijoittuvat täysin näihin vaikeisiin aikoihin. Monta unetonta ja itkuista yötä on takana ja tuntuukin, että kevät ja kesä on mennyt jatkuvassa väsymyksessä. Tähän vielä päälle ne tavalliset arjen sattumukset ja voin sanoa, että toisinaan olen ollut fyysisestikin niin väsynyt, että jo työpäivästä selviäminen on ollut saavutus.

Ennen syytin itseäni kaikista tapahtuneista, kaikista tunteistani, kaikesta saamattomuudestani ja kaikista paino-ongelmistani. Hyvinä kausinani pakenin syyllisyydentunnettani esimerkiksi treenaamiseen – tuntui, että edes sen asian pystyn itse hallitsemaan. Se hyvä olo loppui aina jossain vaiheessa, ja vanha ahdistus astui kuvioihin. Nyt vihdoin hyväksyn sen, että kaikki ei ole minun syytäni. Minulla on oikeus olla heikko ja minulla on oikeus olla syyttämättä itseäni asioista, joihin en ole voinut vaikuttaa. Olen vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että tapahtuneilla on heijastuksia elämääni vielä myöhemminkin. Se on ollut yllättävän vaikeaa. Sen kirjoittaminen, että ahmimiseni johtuu "siitä ja tästä", ei ole ollut lopulta helppoa, koska silloin olen joutunut tunnustamaan itselleni, että joku tapahtuma on oikeasti satuttanut minua niin paljon, että se vaikuttaa vieläkin elämääni. Helpompaa olisi syyttää vaan itseä ja unohtaa menneet tapahtumat. Oma käteni se toki ruokaa suuhun lappaa, mutta aina asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Tätä voi olla ehkä vaikea ymmärtää, mutta se että etsin vuosikausia syytä ongelmiini itsestäni, olikin tosiasioiden kieltämistä, ja se että nyt vihdoin myönnän, että syy tiettyihin vaikeuksiini onkin muualla, on tosiasioiden myöntämistä. Erilaisista vastoinkäymisistä selviäminen, ja niiden vaikutukset riippuvat suuresti itse asioista, henkilön persoonasta, tukiverkosta, muusta elämästä yms. Itse olen oppinut, että kokemusteni jälkeen en enää lähde yleistämään kenenkään tilanteita. En voi ajatella edes, että saman kokeneena tiedän, miten joku muu kokee asian. Jotkut saavat vastoinkäymisistä lisävoimaa, mutta itse kuulun niihin, joille asioista selviäminen ei ole niin helppoa. Joillekin riittää, että unohtaa asiat ja jatkaa elämäänsä. Itse koitin sitä, totesin tavan toimimattomaksi, ja nyt sitten olen kokeillut toista reittiä, mikä on hyvin raskas, koska se vaatii niin paljon itsetutkiskelua. Oma tukiverkkonikin on ollut kovin "reikäinen" eli olen joutunut pärjäämään asioiden kanssa pitkältikin täysin yksin. Kaikesta huolimatta olen nyt paremmalla tiellä kuin viime syksynä, kun treeni kulki - silloin olin päättänyt olla ajattelematta asioita ja keskittyä muuhun, ja kuten huomattiin lopulta tuli seinä vastaan.

Anonyyymi: "Varmaan ihan hyvä unohtaa elämäntapamuutos hetkeksi, mutta sen sijaan lähestyä ongelmaa eri näkövinkkelistä. 
Laihdutus yleensä epäonnistuu, jos pakenee ongelmia perse edellä puuhun tyylisesti... 
Suosittelisin terapiaa tai muuta keskusteluapua ikävän tilanteen keskellä.”

Tämä on aivan totta. Olen tosiaan jo askeleen edelläkin Anonyymin neuvoja eli terapioitu on, analysoitu on, ja koen, että mieli alkaa pikkuhiljaa olemaan kasassa eli että alan olemaan sinut itseni kanssa ja ikään kuin loppusuoralla tiettyjen asioiden käsittelyssä – saamastani keskusteluavusta on ollut hyötyä, ja sitä en enää tällä hetkellä tarvitse (eikä minulel ole suoraan sanottuna varaa siihen). Perse edellä puuhun meno tarkoitti kohdallani tuota treenamista asioiden unohtamiseksi, sitä että täytin elämäni kontrollilla, jotta aikaa ei jäänyt ajatusten käsittelemiseen. Enää en lähde sille tielle, että alan etsimään itsestäni syitä. Painonnoususta huolimatta alan pikku hiljaa tuntemaan itseni koko ajan vahvemmaksi henkisellä puolella. Se, että voin jatkaa elämääni, on edellyttänyt sisään päin kääntymistä, sitä että en etsi syitä ainostaan itsestäni ja nyt ihan sen että ulkoisen kuoreni sijaan olen keskittynyt sisuksiini. Tähän mennessä olen tuntenut hirvittävää vihaa sisälläni lihomisestani, koska sillä on niin suora yhteys aiempiin kokemuksiini ja ahdistukseeni. Nyt ensi kerran tunnen, että pystyn jo hyväksymään kroppani omaksi, vaikka se ei näytäkään ulos päin sellaiselta kuin haluaisin. Lopullinen oivallus on tullut ihan tässä viimeisen kuukauden aikana.

Tässä vaiheessa on kuvioihin tullut myös motivaatio-ongelma. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jatkan tätä pinnallisempaa projektia, kun olen siihen valmis ja kun se ei tunnu pakkopullalta. Vaikka jatkossa kirjoitan pinnallisista asioista, taustallani tulee aina olemaan menneisyyteni, mutta koitan olla sitä kauhesti enää tuomatta teksteihini. Tämä olkoon nyt ainut avautumiseni tästä aiheesta. Ehkä tämä hieman avasi ajatusmaailmaani.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Jotenkin blogimaailmassa tuntuu korostuvan, että ihmiset haluavat niin helposti olla toisen elämän asiantuntijoita. Bloggarit eivät kerro kaikkea (eikä tarvitsekaan tietenkään). Silti oletaan, että voidaan asettua neuvomaan - valitettavan usein vähän "yläpuolelta".

Kipeiden asioiden käsittely terapiassa usein saattaa vaikeuttaa hetkellisesti oloa. Onneksi olet jo päässyt siitä eteenpäin. Voimia sinulle!

Päärynä kirjoitti...

Kiitos ymmärryksestä!

Anonyymi kirjoitti...

Mä olen se Anonyymi, joka kirjoitti kyseisen kommentin...

Ensimmäinen lause oli todella huonosti muotoiltu, mutta tarkoitin sillä lähinnä sitä, että painonpudotuksen epäonnistuminen ("itsetuhoinen käytös") todennäköisesti aiheuttaa erittäin paljon pahoinvointia. Tai siis, jos itse olen ollut tavoitepainossani, niin mua ei ole mietityttänyt omat menneisyyden haamuni tai arjen merkittävät ongelmat. Sen sijaan nyt, kun olen täysin omasta syystäni lihonnut n. 10 kiloa, niin mä märehdin ihan kaikkea syntymästäni lähtien.

Mutta sun suunnitelmasi kuulostaa todella järkevältä ja itsellänikin on haaveissa hakea keskusteluapua, kunhan taloudellinen tilanteeni korjaantuu JA olen laihtunut takaisin tavoitepainooni.

Mua kiinnostaisi kuulla lisää sun "toipumisprosessista", koska reagoit asioihin ilmeisesti hyvin samalla tavalla kuin minä. (Mä tosin olen tällä hetkellä työtön läski, enkä ole edes ostanut lihottuani uusia vaatteita, joten oon täysin jumissa kotona laihdutus-/työnhakuproggikseni kanssa.)

Päärynä kirjoitti...

Anonyymi: Oli mukava kuulla "tarkennuksesi". On nämä painoasiat ja siihen liittyvät jutut niin monivaikutteisia ja -selitteisiä. Ei tässä auta kuin edetä pikku askelin ja toivoa, että tällä kerralla pää ja kroppa suostuisivat sellaiseen yhteispeliin, että samaa jojoilua ei tarvitsisi enää jatkaa. Ollapa sitä joskus sinut itsensä kanssa ihan joka tasolla...