perjantai 26. syyskuuta 2014

Kadoksissa

Olkoon tämä postaus nyt tylsä ja kuvaton, kun olokin on (yhä) samaa luokkaa. Tällä viikolla on tullut käytyä salilla kolme kertaa. Jei, mutta kuitenkin plääh :(. Salille meno on ollut vaikeaa ja niin myös treenaaminen: kroppa on turvonnut, kunto on laskenut ihan pirusti ja kaikki tämä masentaa treenatessa. 

Salilla olen itsekseni jupissut ja kironnut, mutta eilen purskahdin melkein itkuunkin. Itse asiassa purskahdinkin, mutta kyyneleitä ei onneksi tullut. Jalkaprässissä (selälleen maaten, jalkaliike ylös päin) tein vielä kesällä 3 x 20 toistoa 100-110 kilolla ja nyt teki tiukkaa 70 kilolla!!! Ei ihme, koska kyseisen treenin olin tehnyt viimeksi heinäkuun lopussa. Mutta koska tuo liike on ollut minulle mieleinen ja helppo, niin siksi olo oli jotenkin ylivoimaisen surkea ja itku oli todella lähellä. Kaiken huipuksi viikonlla koira astui jalalleni, ja sen jälkeen onkin taas yhtä varvasta jomottanut - tuntuu, että palattiin varvasmurtuman parantumisen suhteen alkuun :(. 

Olen tässä koittanut hakea netistä valokuvista inspistä, miettinyt saliohjelman vaihtoa yms. Sunnuntaina koitan istua rauhassa alas ja miettiä tätä treeni- ja syöntihommaa. Nyt olen lusmuillut pari kuukautta, ja olo ei ole tästä rentoutunut, vaan olen koko ajan väsynyt ja pahalla tuulella. Tämä olo on yhdistelmä arkieloa, treenaamattomuutta ja huonoa ruokavaliota. Miten tässä taas kävi näin? Nyt en ymmärrä enää itsekään itseäni. 

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Onnistunut elämäntaparemontti on ihan älyttömän vaikeaa. Itse en ole onnistunut (pysyvästi), väliaikaisesti kyllä montakin kertaa. Liki 20 vuotta elämästäni yritin tehdä tavoitteellista elämäntaparemonttia, ja vaikka onnistuinkin siinä välillä, ei elämäni silti koskaan ollut "auvoa" edes siellä alimmassa painossa ollessani, aina oli jotain mikä olisi pitänyt muokata paremmaksi. Ja ne takaiskut vetivät mielen matalaksi aina pitkäksi aikaa, ajatukset kun pyörivät melkein kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Nyttemmin olen laskenut (vai pitäisikö sanoa nostanut) omia tavoitteitani, tarkoitukseni ei ole enää päästä johonkin tiettyyn alhaiseen kilomäärään tai sentteihin, tarkoitukseni on lähinnä elää päivä kerrallaan, sen verran terveellisesti kun sinä päivänä onnistuu. Punnitsen itseäni edelleen säännöllisesti enkä syö kaikkea mitä mieleni halajaa, mutta mittanauhat heitin menemään. Nykyään olen keskittänyt voimavarani ja tarmoni kroppani ulkopuolisiin asioihin, uuden oppimiseen, mieleisiin harrastuksiin, matkusteluun, ulkopuolisen maailman tarkasteluun.
En halua, että ulkonäköni tai kroppani senttimäärät, kilomäärä, tai kiinteys/voimakkuus määrittää sen, mitä tunnen itsestäni tai elämästäni.

Liikunnan ilo on ihanaa, on mukavaa kun kroppa toimii ja jaksaa liikkua, mutta loppujenlopuksi se nyt on ihan sama, nouseeko siellä salilla 70 vai 110 kg, tai onko se takamus nyt 10 cm leveämpi vai kapeampi ;) Itse en enää edes käy salilla, harrastan vain ulkoliikuntaa, enkä sielläkään mittaa suorituksiani mitenkään, tarkoituksenani on vaan nauttia liikkumisesta ja ulkoilusta ja samalla nollata päätä :)


Elämässä on niin paljon muutakin!

Anonyymi kirjoitti...

Moi! Olen seuraillut siun blogia viime vuoden kesästä (?) lähtien. Olen huomannut itsessäni hyvin samanlaisia piirteitä kuin sinussa mm. jojoilussa ja muutenkin mitoissa jne :) Vinkkinä voin sanoa, että jos liikunta tökkii, niin pistä se mietintätauolle. Olet aika kovia treenejä jaksanut vetää monta kuukautta ja joskus vain liika on liikaa. Ei liikuntaa jaksa kuitenkaan loputtomiin harrastaa hampaita kiristellen. Jos nyt keskityt vain siihen, että paino pysyisi ruokavalion avulla suht samoissa lukemissa ja sitten kun taas liikunta motivoi, niin aloitat taas uudella sykkeellä? Itsellä tuollaiset mietintätauot ovat olleet toimivia. Olet jo niin hyvin kovalla työllä saanut pudotettua painoa, että älä luovu siitä! :) Tsemppiä! :)

Päärynä kirjoitti...

Voi kun sen "zenin" saisikin kaikkeen olemiseen ja elämään ;).

Kun treenasin melko paljon, ehdin tekemään kaikkea muutakin, jaksoin kaikin tavoin paremmin eikä treenaaminen tökkinyt. Nyt, kun olen liikkunut harvakseltaan, on kaikki päin vastoin: aikaa ei tunnu riittävän mihinkään, kun tuntuu, että jumitun väsyneenä yksinkertaisiinkin hommiin, jaksan huonommin ja treeni tökkii. Ihan ristiriitaista.

Säännöllisellä treenillä voin kaikin tavoin paremmin. Liikunta on lapsesta asti ollut minulle ainut harrastus, joka on todella innostanut. Muutakin on tullut (ja tulee nytkin) harrastettua, mutta mistään en saa samanlaista fiilistä ja muut harrastukset, vaikka mukavia olisivatkin, alkavat aikatauluineen yleensä tuntua pian velvollisuuksilta. Työni on sen verran hektistä, että tarvitsen aivot-narikkaan- tyyppisen rentouttavan harrastuksen.

Suuri syy tämän hetkiseen saamattomuteen on ollut se, että en ole voinut liikkua sillä tavoin, kun olisin halunnut (sairastelua, murtuneita varpaita, työaikatauluja) ja siitä sitten olen ärsyyntynyt. On nämä fiilikset vähän samat kaikilla elämän osa-alueilla eli kaikki ei liity vain liikuntaan ja syömiseen, vaan takana on yleisestikin iskenyt passivoituminen.

Liikunta-asiat sinänsä en ole minulle koskaan ollut ongelmallisia (en ole esim. liikkunut pakkomielteisesti laihduttamisen takia, vaan fiiliksen mukaan), vaan se ongelmasyöminen, joka sitten onkin se suurin haasteeni. Se on ihan oma iso juttunsa, ja sitä olen saanut pidettyä kurissa juuri liikkumisella - liikkumattomuus, kun oikein aktivoi tunne- ja syömisongelmat, josta sitten alkaa morkkiskierteet. Tiedostan tämän itse, mutta taustalla on niin isoja asioita, että en ole yrityksistäni huolimatta vielä onnistunut saamaan niitä hallintaa.... "Zeniä" odotellessa ;)

Päärynä kirjoitti...

Ps. Kiitos kommenteista ja tsempistä. Palautetta on aina mukava ja avartavakin lukea.

Neiti X kirjoitti...

Moikka P, voihan PEE!!! Mä ainakin huomaan itsessäni sen, että tää valon määrän väheneminen alkaa tuntua. Vaikka edelleen tunnen olevani energinen, se energian taso on ihan toisenlainen kuin keväällä ja kesällä. Musta on joka tapauksessa ihan mieletöntä, että sä painelet sinne salille kaikesta huolimatta, ja ämpyilet ohjelman läpi. Toi on meinaan se kohta, johon itse yleensä kopsahdan: jään vaan sohvan pohjalle… :) Pystyisitkö ottamaan yhden Päärynä (ilta)päivän tälle tai ensi viikolle, ja treenin sijaan käydäkin jossain ihanassa hemmotteluhoidossa! Helliä mieltä ja kroppaa oikein kunnolla… Mulle on ainakin muutaman kerran käynyt niin, että tuollaisessa hemmotteluhetkessä kanavat on auenneet, ja aiemmin pakkopullalta maistuneet asiat tuntuneetkin seuraavalla kerralla helpommilta. Worth to try! :) Voimaa.

Anonyymi kirjoitti...

Löysin blogisi vasta hiljattain ja aivan huikeaa on ollut seurata muutosta. Kiva, kun olet ehtinyt ja jaksanut pitää myös blogia kaiken elämäntapa remontin ohella. Siitä on ollut varmasti monelle iloa. Odotan jo seuraavaa postausta.

Päärynä kirjoitti...

Neiti X: Tuossa olisikin ideaa!!!! Täytyy katsoa, jos saisin jonkun hemmottelun itselleni aikaiseksi.

Kun nyt otit tuon pimeyden puheeksi, niin täytyykin kaivaa kirkasvalolamppu esille!!! Se valohoitohan täytyy aloittaa hyvissä ajoin, ei auta enää kun on masentunut ja väsynyt. Samainen kapistus tippui vähän aika sitten jalalleni ja aiheutti murtuman, jospa siitä tällä kertaa olisi hyötyä enemmän kuin haittaa ;)

Anonyytmi: Tervetuloa lukijaksi, vaikkakin juuri viimeisimmät postaukset ovat olleet varmaan maailman tylsimpiä :/.