![]() |
| 63,4 kg (-0,2 kg) BMI 24,2 (+/-0) normaalipaino |
Hyvin sujunut laihdutuskauteni joutuu juuri nyt pahimman mahdollisen koitoksen eteen. Läheiseni on joutunut sairaalaan, eikä toivoa enää ole. On vain odotusta. Olen joutunut elämäni aikana katsomaan vierestä läheisen ihmisen kuolemaa aiemminkin ja tiedän, miten tämä tilanne voi vaikuttaa minuun. Saattohoito on niin järjetöntä ja raskasta aikaa, että syömisasiani ovat aiemmin vastaavassa tilanteessa menneet pitkäksi aikaa aivan sekaisin. Päätin heti aluksi surun keskellä oikein keskittyä siihen etten päästäisi itseäni enää sellaiseen jamaan. Vaikka olisin kuinka väsynyt ja hajalla, päätin tehdä itselleni kotona ruokaa enkä lähteä roskaruokalinjalle. Tarkoitus oli myös huolehtia, että syön tarpeeksi usein.
Todellisuus ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista: pitää yhdistää sairaalavierailut, työssä käynti, oma jaksaminen ja läheisten tukeminen. Sairaalavierailujen aikataulua ja kestoa ei voi aina ennakoida, joten syömisten tasainen jaottelu jäi heti alkuunsa. Sitten en enää jaksanut punnita ruoka-aineita, vaikka pysyinkin muuten oikeassa ruokavaliossa. Huonojen ja lyhyiden yöunien takia väsymys on koko ajan lisääntynyt ja ruokavalio yksipuolistunut (ja kofeiinin juonti räjähtänyt). Loppuviikosta en jaksanut laittaa ruokaa ja lopulta töihin evääksi lähti vain maitorahkaa ja ananaspurkki. Viikonloppuna ei ole ruoka maistunut ja viimeisillä aterioilla olen vain tyhjentänyt sipsipussia. Nyt on yksi sipsipussi syöty ja se saa riittää repsahduksekseni.
Se tunne, kun tuntuu antaneensa jo kaikkensa, mutta tietää, että pahin ja raskain aika on vielä edessä. Ei auta, pakko jaksaa ja pakko oikeasti jaksaa myös huolehtia omasta jaksamisesta! Kokemuksesta tiedän, että hellittäminen tietää pahempaa oloa myöhemmin. Viikolla revin tyhjästä aikaa parille salikerralle, tosin univelkaa oli niin paljon, että treeni ei oikein kulkenut. Oli kuitenkin pakko päästä tuulettamaan päätä sairaalan hajuista. Nyt en ole jaksanut "vapaalla" muuta kuin vain olla. No, elämä on ja kyllä tämä tästä jne.....Nyt yritän paremmin kiinnittää huomiota omaan ruokavalioon, jotta jaksan läpikäydä kaiken tulevan.
Ps. Sipsit eivät muuten maistuneet yhtään hyviltä eli ei tarivitse tosiaankaan syödä jatkossa.

5 kommenttia:
Paljon voimia ja jaksamista! Yritä kuljettaa kassissa hedelmiä, pähkinöitä ja välipalaparukoita. Ne auttavat ainakin itselläni, ettei ateriavälit jää liian pitkiksi. Toisaalta sekin pitää hyväksyä, ettei kaikkea vaan jaksa. Jos välttelee ne pahimmat ruokakarikot, niin kaikki työ ei mene hukkaan ja on mukavampi lähteä "liikkeelle" kun jaksaa taas keskityä aiheeseen.
Tsemppiä!
Voimia <3
Paljon jaksamista ja voimia.<3 Itsellenikin tämä aihe on kovin tuttua kun viimevuonna juhannuksesta tämän vuoden helmikuuhun, eli yhteensä 7 kuukauden ajan elämässä vahvasti oli pelko ja jännitys läheisen puolesta ja jokapäiväiset sairaalavierailut jotka saattoivat viedä koko päivänkin vapaapäivinä. Koita siinä sitten miettiä mitä suuhusi laitat ja saada jostain ihmeestä intoa liikuntaan. Minulla se osa-alue meni melkoisen mönkään ja kiloja senkun kertyi ja olin vain surullinen ja väsynyt. Onneksi se aika on ohi ja olen saanut jo sinä aikana kerryttämäni kilot karisemaan. Suosittelen kuitenkin että ainakin yrität elää suht terveellisesti surusta huolimatta. Tsemppiä!
Voimia ja jaksamista kaiken keskelle...
mari
Kiitos kaikille!
Nyt on saattovaihe päättynyt ja enää on jäljellä tyhjyys, arjen järjestelyt ja oman arkielämän jatkaminen. Tämä oli lähipiirini toinen suuri menetys ja on mielen päällä varmasti pitkään. Jos näin voi sanoa, niin onneksi saattohoito oli nyt lyhyt eikä asianomaisella ollut itsellä enää käsitystä tilanteesta. Raskaampaakin olen kokenut, kun äitini saattohoito kesti viikkoja ja hän oli tajuissaan viimeisiin hetkiin asti - se tilanne meinasi viedä järjen.
Eipä sitä kuolemaan toivoisi kenekään joutuvan kohtaamaan, on se niin surullista ja voimia vievää. Kuuluuhan se elämään ja se on hyväksyttävä, mutta rankkaa se on.
Lähetä kommentti