lauantai 31. elokuuta 2013

Täällä ollaan

Täällä ollaan olemassa, vaikka en ole ehtinyt/jaksanut bloggailemaan. Liikkumiseni rajoittuu yhä vain satunnaisiin kävelylenkkeihin. Lenkit ovat usein venähtäneet 1,5-2 tunnin mittaisiksi, jos kaveri on ollut seurana - säännöllisyys kuitenkin puuttuu.

Päikkäreistä on tullut paha tapa. Varsinaisesti en kyllä mene päiväunille, vaan olen kerta kaikkiaan nukahtanut jopa istualleen, jos olen päätynyt töiden jälkeen sohvalle. Herättyäni olen ollut sitten koko illan ihan pökerryksissä ja mikä pahinta yöunia joutuu oikein odottelemaan. Päikkäripäivät aiheuttavat siten väsymystä seuraavanakin päivänä.

Mieli on ollut yllättävän positiivinen painonnoususta huolimatta. Puntarilla en ole käynyt, mutta vaatteiden kireys kertoo omaa kieltänsä. En voi sanoa olevani tyytyväinen tilanteeseen, mutta en myöskään jaksa inhota itseäni. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaa itseinho yritti luikerella mieleeni, kun työpaikan saunailta lähestyi. Oman kropan häpeäminen liittyy siihen, että ulos päin en näytä (ainakin luulen ja toivon) niin selluliittiselta tai isomahaiselta kuin olen. Osaan aika hyvin peitellä totuutta vaatevalinnoillani. Nyt nopean painonnousun myötä selluliitti ja turpea pallomaha ovat todellisia ongelmia ja pistävät varmasti saunassa silmään. No, edelleen näillä mennään. Otan sen asenteen, että tämä tilanne on nyt väliaikainen.

Olen yrittänyt myös alkaa sosiaalisemmaksi: Olen tavannut ihmisiä. Olen laittautunut, jotta itsellä olisi mieli pirteämpi. En suostu enää linnoittautumaan kotiin, käyttämään samoja vaatteita koko ajan tai laittamaan hiuksia aina vaan samalla tavalla kiinni. Näinhän toimin pitkään, koska oma ulkomuoto ei tyydyttänyt. Kiinnostus itseäni kohtaan hiipui, ja aloin välttelemään sosiaalisia tilanteita, kun tuntui, että ei ollut mitään positiivista sanottavaa mistään.

Huomasin, että en ole tänne jaksanut kirjoitella viimeisiä mittoja ja haastevastauksia, vaikka aikoja sitten niitä lupailin. Nuo postaukset ovat puolivalmiina tallennettuna. Valokuviakaan en ole jaksanut viimeaikoina postauksiini lisätä. Annan näissäkin asioissa nyt  itselleni luvan olla stressaamatta.

Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille :)

maanantai 19. elokuuta 2013

Tunnesyömisen taustalla on usein viha

Samainen otsikko oli viikonloppuna Helsingin Sanomissa (juttu löytyy täältä). Linkkasin sen tänne, koska teksti koskettaa jollakin tasolla varmaan monia. Lukekaahan! Tämä juttu sivuaa myös edellistä kilometripostaustani, koska suurin ongelmanihan on ollut tunne-/lohtusyöminen. Vihasin lihomistani, koska sen taustalla olivat vihaamani menneet kokemukseni. Vihasin myös niiden kauaskantoisia seurauksia. Aikamoinen vihakierre siis! Olen niitä ihmisiä, jotka ovat empaattisia ja kuuntelevat toisia sen sijaan että rasittaisivat toisia omilla ongelmillaan, saati sitten purkaisivat vihaansa. Mitä silloin jääkään jäljelle? Lohduttava ruoka :'(.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pääkopan tyhjennystä


Edellisen postauksen Anonyymin kommentiin aloittamani vastaus rönsyilikin kokonaiseksi uudeksi kilometripostaukseksi. Tässä siis vastausta ja muitakin ajatuksiani. Jaksaakohan tätä kukaan edes kokonaan lukea? Varsinkaan, kun ei ole kevennyksenä kuviakaan ;).

Blogia kirjoittaessani moni asia on kirkastunut ajatuksissani. Huomasin pian aloitettuani blogin, kuinka paljon menneet kokemukseni linkittyvät tähän Päärynä piukaksi -remonttiini. En tajunnutkaan, kuinka syvälle mieleen niin pinnallinen asia kuin laihduttaminen kietoutuukaan. Ajattelin, että kirjoittelen täällä simppelisti hyvin menevistä ruokailuista ja treeneistä, mutta homma ei ollutkaan niin yksinkertainen. Yht'äkkiä olikin vaikea kirjoittaa, koska en ollut ajatellut kertoa täällä henkilökohtaisemmista asioista. Niinpä olen toisinaan vähän kierrellyt ja kaarrellut ja pysynyt pinnallisemmissa selityksissä, ja tämän takia lukijoiden on ollut joskus varmasti vaikea ymmärtää toimintaani.

Anonyymi: “Ootko varma, että kuinka suuri osa "pahoinvoinnista" on sinun itsesi aiheuttamaa kyseisen ongelman sijaan?
 Siis kun itsetuhoinen ihminen kyllä keksii selitykset tekemisilleen..."



Anonyymin kommentti pätee varmaan joihinkin tapauksiin, mutta koen, että teksti ei täysin vastaa juuri tämän hetkistä elämäntilannettani. Tänä vuonna olen tiedostaen kovasti käsitellyt itselleni vaikeita asioita. Ne ovat aika ajoin aiheuttaneet kovaakin ahdistusta ja sivuvaikutuksia. Nyt en puhu sellaisista asioista kuin parisuhde kariutui tai työt loppuivat, vaan kuvattakoon näitä minulle osuneita ikävyyksiä siten, että ne eivät ole mitään arkipäiväisiä vastoinkäymisiä eikä tuttavapiirissäni ole vastaavia kokemuksia. Tämä nyt vain selvennökseksi siksi, ettei joku luule, että täällä syön arkisiin vastoinkäymisiin ja märehdin niitä loputtomiin. Niitäkin toki olen kokenut, mutta niistä ylipäässyt.

Nyt olen siinä vaiheessa asioiden prosessointia (terapiasta on jo paljonkin kokemusta!!), että olen vihdoin ihan oikeasti myöntänyt itselleni, että en ole kaikille asioille voinut mitään. Sikäli olen aiheuttanut itse itselleni pahoinvointia, että olen käsitellyt vaikeita ja pelottaviakin asioita ja etsinyt syitä nykyisellä käyttäytymiselleni. Siinä mielessä olen ollut "itsetuhoinen", että olen tässä prosessissa joutunutkin vatvomaan ahdistavia asioita eikä kapasiteettia ole riittänyt ravintoasioihin ja treenaamiseen. Ja kyllä...sen seurauksena on yhä samanlaista pahoinvoinnin kanavointia kuin ennenkin, esimerkiksi epäterveellinen ruokavalio. Tiedän kuitenkin, että kun olen sinut asioiden kanssa, nämäkin asiat helpottavat - niin kiinteä yhteys näillä asioilla on aina ollut toisiinsa. En ole ollut mitenkään lapsuudesta asti ylipainoinen, vaan nämä ylensyöntijaksot yms. sijoittuvat täysin näihin vaikeisiin aikoihin. Monta unetonta ja itkuista yötä on takana ja tuntuukin, että kevät ja kesä on mennyt jatkuvassa väsymyksessä. Tähän vielä päälle ne tavalliset arjen sattumukset ja voin sanoa, että toisinaan olen ollut fyysisestikin niin väsynyt, että jo työpäivästä selviäminen on ollut saavutus.

Ennen syytin itseäni kaikista tapahtuneista, kaikista tunteistani, kaikesta saamattomuudestani ja kaikista paino-ongelmistani. Hyvinä kausinani pakenin syyllisyydentunnettani esimerkiksi treenaamiseen – tuntui, että edes sen asian pystyn itse hallitsemaan. Se hyvä olo loppui aina jossain vaiheessa, ja vanha ahdistus astui kuvioihin. Nyt vihdoin hyväksyn sen, että kaikki ei ole minun syytäni. Minulla on oikeus olla heikko ja minulla on oikeus olla syyttämättä itseäni asioista, joihin en ole voinut vaikuttaa. Olen vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että tapahtuneilla on heijastuksia elämääni vielä myöhemminkin. Se on ollut yllättävän vaikeaa. Sen kirjoittaminen, että ahmimiseni johtuu "siitä ja tästä", ei ole ollut lopulta helppoa, koska silloin olen joutunut tunnustamaan itselleni, että joku tapahtuma on oikeasti satuttanut minua niin paljon, että se vaikuttaa vieläkin elämääni. Helpompaa olisi syyttää vaan itseä ja unohtaa menneet tapahtumat. Oma käteni se toki ruokaa suuhun lappaa, mutta aina asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Tätä voi olla ehkä vaikea ymmärtää, mutta se että etsin vuosikausia syytä ongelmiini itsestäni, olikin tosiasioiden kieltämistä, ja se että nyt vihdoin myönnän, että syy tiettyihin vaikeuksiini onkin muualla, on tosiasioiden myöntämistä. Erilaisista vastoinkäymisistä selviäminen, ja niiden vaikutukset riippuvat suuresti itse asioista, henkilön persoonasta, tukiverkosta, muusta elämästä yms. Itse olen oppinut, että kokemusteni jälkeen en enää lähde yleistämään kenenkään tilanteita. En voi ajatella edes, että saman kokeneena tiedän, miten joku muu kokee asian. Jotkut saavat vastoinkäymisistä lisävoimaa, mutta itse kuulun niihin, joille asioista selviäminen ei ole niin helppoa. Joillekin riittää, että unohtaa asiat ja jatkaa elämäänsä. Itse koitin sitä, totesin tavan toimimattomaksi, ja nyt sitten olen kokeillut toista reittiä, mikä on hyvin raskas, koska se vaatii niin paljon itsetutkiskelua. Oma tukiverkkonikin on ollut kovin "reikäinen" eli olen joutunut pärjäämään asioiden kanssa pitkältikin täysin yksin. Kaikesta huolimatta olen nyt paremmalla tiellä kuin viime syksynä, kun treeni kulki - silloin olin päättänyt olla ajattelematta asioita ja keskittyä muuhun, ja kuten huomattiin lopulta tuli seinä vastaan.

Anonyyymi: "Varmaan ihan hyvä unohtaa elämäntapamuutos hetkeksi, mutta sen sijaan lähestyä ongelmaa eri näkövinkkelistä. 
Laihdutus yleensä epäonnistuu, jos pakenee ongelmia perse edellä puuhun tyylisesti... 
Suosittelisin terapiaa tai muuta keskusteluapua ikävän tilanteen keskellä.”

Tämä on aivan totta. Olen tosiaan jo askeleen edelläkin Anonyymin neuvoja eli terapioitu on, analysoitu on, ja koen, että mieli alkaa pikkuhiljaa olemaan kasassa eli että alan olemaan sinut itseni kanssa ja ikään kuin loppusuoralla tiettyjen asioiden käsittelyssä – saamastani keskusteluavusta on ollut hyötyä, ja sitä en enää tällä hetkellä tarvitse (eikä minulel ole suoraan sanottuna varaa siihen). Perse edellä puuhun meno tarkoitti kohdallani tuota treenamista asioiden unohtamiseksi, sitä että täytin elämäni kontrollilla, jotta aikaa ei jäänyt ajatusten käsittelemiseen. Enää en lähde sille tielle, että alan etsimään itsestäni syitä. Painonnoususta huolimatta alan pikku hiljaa tuntemaan itseni koko ajan vahvemmaksi henkisellä puolella. Se, että voin jatkaa elämääni, on edellyttänyt sisään päin kääntymistä, sitä että en etsi syitä ainostaan itsestäni ja nyt ihan sen että ulkoisen kuoreni sijaan olen keskittynyt sisuksiini. Tähän mennessä olen tuntenut hirvittävää vihaa sisälläni lihomisestani, koska sillä on niin suora yhteys aiempiin kokemuksiini ja ahdistukseeni. Nyt ensi kerran tunnen, että pystyn jo hyväksymään kroppani omaksi, vaikka se ei näytäkään ulos päin sellaiselta kuin haluaisin. Lopullinen oivallus on tullut ihan tässä viimeisen kuukauden aikana.

Tässä vaiheessa on kuvioihin tullut myös motivaatio-ongelma. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jatkan tätä pinnallisempaa projektia, kun olen siihen valmis ja kun se ei tunnu pakkopullalta. Vaikka jatkossa kirjoitan pinnallisista asioista, taustallani tulee aina olemaan menneisyyteni, mutta koitan olla sitä kauhesti enää tuomatta teksteihini. Tämä olkoon nyt ainut avautumiseni tästä aiheesta. Ehkä tämä hieman avasi ajatusmaailmaani.

lauantai 17. elokuuta 2013

Blogitaukoko?

Kuten viikko sitten kirjoitin, nyt olo on tavallaan seesteisempi - en jaksa enää syyllistää itseäni takapakeista, mutta toisaalta ei ole sellaistakaan fiilistä, että saisin tässä tsemppivaihdetta vielä päälle. Odotan sitä tunnetilaa, jossa pystyn kannustamaan itseäni positiivisesti, ilman pakkopullameininkiä, tavoitteisiini. Nyt on siis todellinen off-vaihde päällä. 

Olen ennenkin sanonut, että teoriatietoa ja kokemusta löytyy paremmasta elämäntavasta eli kaikki on kiinni pääkopasta. Itse tiedän, mitkä asiasta siellä estävät toimimasta. Moni asia olisi helpompi selittää, kun tekin tietäisitte koko stoorin, mutta jotkut asiat ovat vaan niin henkilökohtaisia, että niistä ei halua kertoa. Sen voin rehellisesti todeta, että pelkästään laiskuuden piikkiin en tätä saamattomuuttani laita. 

Ensin meinasin ottaa todellisen blogitauon, mutta sitten ajattelin, että kirjoittelen tänne yhä sekalaista, kuitenkin aiempien tekstien aihepiiriä sivuavaa, asiaa. Tässä vaiheessa voin skipata nuo treeni-, ruokailu- ja mittailuasiat ja palata niihin sitten, kun aika koittaa. En osaa edes sanoa, onko se hetki jo viikon vai peräti parin kuukauden kuluttua. Nyt kuullostelen itseäni. Haluan olla oikeista syistä motivoitunut sitten, kun taas aloittelen kropparemppaani.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Työkiireitä

Vaihteeksi taas käsittämättömän kiireinen viikko työrintamalla - vähintään 10 tuntia on mennyt joka päivä työasioiden parissa. Muutamana päivänä olen aamulla syönyt pikaiseen joghurtin ja seuraavan kerran jotain vasta neljän jälkeen! Kiireessä ei ole nälkä enkä edes huomaa syömättömyyttäni. Tuntuu, että en ole juurikaan syönyt, mutta paino on saavuttanut taas uuden huippupisteensä, 65,8 kg.

Näköjään on yhä mitatkin päivittämättä, joten palaan rästiin jääneisiin blogiasioihin paremmalla ajalla.


lauantai 10. elokuuta 2013

Ajatuksia

Mitat on otettu, mutta kiireessä en ole tänne asti ehtinyt kirjoittelemaan niitä. Noususuunta on jatkunut, tosin en nyt muuta odottanutkaan. Tämän hetken tilanne on se, että työkiireiden takia olen viime viikkoina päättänyt ollut stressaamatta liikkumisiani ja syömisiäni. Se tarkoittaa kohdallani valitettavasti sitä, että huonot elämäntavat ovat jatkuneet. Joskus ystäväni on sanonut, että kunhan lopetan syömisten seuraamisen, painoni laskee kuin itsestään. No away, tälläiselle häiriöiselle tuollainen ohjeistus kääntyy ajatuksissa niin, että nyt voi syödä mitä vaan epäterveellistä ja maata sohvalla. No, olen nyt antanut tietoisesti asian olla näin, jotta pääsen yli uuden työn tuomasta alkuhärdellistä ja väsymyksestä. 

Reisi puristettu joulukuun mittaan. Ei ihme, että vanhat housut jumittuvat reisien kohdalle.

Muutosta on kuitenkin tulossa...tunnen sen jo. Tänään koin yllättäen ahaa-elämyksen: Totesin itsekseni, että nyt olen vihdoin sinut itseni kanssa - en syömisieni enkä vähän liikunnan, mutta hyväksyn itseni tällaisena epäonnistujana enkä häpeän takia enää lukkiudu kotiin. Mielialaani on varmasti vaikuttanut sekin, että olen vihdoin alkanut vähän panostamaan ulkonäkööni, väkertänyt hiuksia ja hankkinut sopivan kokoisia vaatteitakin. Ennen tuomitsin itseni lihomisen takia enkä halunnut hankkia isompia vaatteita tai jaksanut panostaa muutenkaan ulkonäkööni. Nyt on sillä tavalla seesteinen olo, että hyväksyn huonojen elämäntapojeni mukanaan tuomat tosiasiat, ja muutosprojektin aloittaminen ei tunnu ahdistavalta, vaan Hitaasti hyvä tulee -mentaliteetti tuntuu oikeastaan kutkuttavalta. Taidan alkaa pikkuhiljaa olemaan henkisesti valmis jatkamaan/aloittamaan elämäntapamuutokseni :).

tiistai 6. elokuuta 2013

Mittakuvat (13 kk)

Painon suhteen ollaan "lähtöpisteessä", mutta kropassa ehkä on vielä hitusen jäljellä kovan treenin tulosta, tosin on kuvissa valotuskin erilainen. Mitat koitan muistaa ottaa huomenna ja lisäillä sitten tänne.


7/2012                         8/2013
65,5 kg BMI 25               65,3 kg BMI 24,9
lievä ylipaino                          lievä ylipaino

lauantai 3. elokuuta 2013

Puristaa

Helmikuu 2013 - 60 kg.
Heinäkuu 2013 - 64,5 kg.
Samat mustat housut, väliä tasan 5 kuukautta ja 4,5 kiloa! Joulukuussa housut mahtuivat päälle. Sitten alkoi peräpää leviämään...ja leviämään. Voipahan vaan todeta, että kyllä sillä treenillä on merkitystä: periaatteessa kiloero ei ole valtaisa, mutta rasvaprosentti on varmasti noussut paljon treenitauon aikana. 

Toukokuussa mahduin näihin housuihin, nyt ei toivoakaan.

Sanovat muut mitä tahansa (viitaten edelliseen postaukseeni), oma oloni on juuri sellainen, minkä tunteen yllä olevat kuvat herättävät. Tukalaa, ahdistaa, puristaa, inhottaa...